Läksi muèikka meààäh. Kaààou, kehnolla kiät puututtih puulla keßkeh. £orkilla bringuttau, a käzie hänellä ei ßua piäßtiä.

Dogadi kehno muèikan i ßanou: ”Muèikkane, varazeni, tuliekkoiœ ßie da piäßßiäkköiœ milma. Mie ßiula täßtä tuon ßalkun kuldua.”

Muèikka kehnuo varajau, a kuldua himottau. Piäßti hiän kehnon. Kehno ihaßtu da i ßanou: ”Kuldua ßalkun mie tuon ildapuoleh, ßie mäne nütten kodih. Illalla molen naizenke tulgua kuldua vaß.”

Tuli muèikka kodih, ßano kaikki naizella. Naine ihaßtu i ßanou: ”Nukko, olima niin vain eläjät, a nüt lienemmä ßiunke ülen bohatat!”

Istuoàettih hüö hebozella i lähtei ajamah. Vain hebozen ßivottih, jo kehno i tulou kuldinkena. £eizatti ßih kuldaßalkun. I midä vain liennöü ruadan muèikanke?! Muèikka ünnäh nükkeudu. Istuu kannolla, maguau, rannaßta randah häilüü.

Kehno i ßanou naizella: ”Mi hiän ollou, tämä ßiun muèikka? Ka ota da kirvehellä anna nißkah, kullat i lietäh ßiunomat. Niin kullaßta ßie voiàet ìuboin brihan ßuaha, äijiä paremman!”

Nu, naine kaààou kehnoh, kaààou muèikkah... A ßiidä i ßanou: ”Midä on häneh kaààuo! Andua nißkua vaß, nuorda brihua mi ìuubo on... Ünnäh toizeh rukah rubien elämäh.”

Kirvehen vüöldä muèikalda vejäldi, noßti piän piällä. A kehno muèikkua külgeh àökkäi, èe i noßßaldi piän, naizeh kaààou i ßanou: ”Midä ßie ruat?” A kehnolla vain ßidä i pidi: ”Ka vain milma ei oliœ täßßä, niin hiän, ßiun naine, oliœ ßiun tappan. Mie nüt ßiun ßurmaßta piäßßin, kuin ßie miun huomnekßella. Nüt mie ßiunke makßuaàin.” Otti kuldaßalkun ßelgäh i uidi.

Muèikka da naine niin i jiädih meààäh istumah, toine toizeh kaààomah.

£ano Darja Makarova
Kniigua müöò Karjalan kieltä
ja kansankulttuuria H. ja P. Virtaranta, 1990 v.