Tverin karielazet ollah pravoslaunoit. Vain endizistä aijoista rahvahaßßa eletäh vanhat diedoloin vierot. Jogo taloßßa paraßßopeßßa oldih jumalazet, kumbazilla ießßä kumarreldih Jumalua. Ühtehaigah karielazet vierittih, ßto meàäßßä, vejeßßä, tanhuoßßa, külüßßä ollah omat haldiet: izännät i emännät. Kaikinke pidi eliä ßovußßa, ei ßiännüttiä nikedä. £iändünnün haldie voiàài tüöndiä vigahizen. £tobi piäßßä vigahizeßta pidi männä tiedäjän luoh küèümäh, kuin pakota haldielda proskenie. Tiedäjä edizeh tiijußti, mistä on vigahine, ßiidä neugo, kuin piäßßä vigahizeßta.

Nämä tiijot vielä i nüt ollah vanhemmalla pokonalla. Pakoteßßa proskenieda pidäü ßanuo ßanat. Karielazet vieritäh, ßto ßanalla on ßuuri vägi. £anat piäßßetäh rikokßeßta, pahaßta ßiìmäßtä, vigahizeßta. £anoissa pidäü hüväzeßti paissa haldienke, küèüö, mintän èe tußkeudu, pakota proskenieda, ßto andaiœ tagah tervehüön.

Nämä ßanat kirjutti Pertti Virtaranta Prudovalla Piska®ova Iro-àikolda v. 1977. Ühen kerran, konèa Iro-àikko kopitti kodih, oli veœma kova tuuli vaßtah. Hiän dosadieài da ßano pahan ßanan tuuleh päin. Kodvazin jälgeh ßiìmistä ruvettih vuodamah küünelet. Müöhäzeh, ennen puoldaüödä Iro-àikko mäni ogordah tanhuonperäh. Kolme kerdua lugi ßanat. Jogo kerdua kiändü toizeh randah peldoh päin. £anoin jälgeh ßüìgi vaèamella puolella da tuli kodih. £iìmät parettih. Ka nämä ßanat ßano Iro-àikko:

Tuulovane tuulut,
armahane ahavane!
Tuulen izändäzet,
tuulen emändäzet.
Nuoremmat i vanhemmat
i keßkikerdazet!
Prostikkua rabua Iruo.
Millä mie liennen tußkeuttannun,
millä mie liennen ßatattannun?
Ottakkua omaß hüvüöt,
Andakkua miula oma tervehüß!

Vuodena 1977 Pertti Virtaranta oli kirjuttannun ßanat ßuudelukßeßta. Ne ßanat ßano Kolmodvorkoilla K. F. Smirnova:

Rubien mie piäßtämäh i pelaßtamah
oigieda hengie mladenàua Marinua
ßuudelukßeßta.
Ken lieu kiiralla ßiìmällä ßiìmännün,
pahalla duumalla duumainun?

Mie otan nämä ßuudelukßet:
tuaton duumista, muamon duumista,
vaßtah tulijoista, müödäh mänijöistä,
poikki pellon proidijoista,
mußßinverizistä, valgieverizistä
otan nämä ßuudelukßet,
mozguloista, ßuoniloista, sustuavoista,
luuloista, luuloilda ßiämeßtä,
ßiìmistä, ßiìmin ripàistä,
tukista, tukan juurista,
künèistä, künnenperistä.

Mie panen nämä ßuudelukßet
liikkumattoman kiven alla,
kunne päiväne ei paissa,
kunne kukon laulut ei kuuluta,
kunne kuudomane ei paissa,
kunne linduzet ei lennetä,
kunne rahvaß ei proijita -
tiedemättömih tihilöih,
loppumattomih dorogoih,
kuukßi kullaista päiviä,
ilmazekßi igiä,
tervehüökßi oigiella hengellä
mladenàalla Marinalla.

Kuin nämä ßuudelukßet
tulija tiedämättä,
niin mängiä nägemättä,
eìgiä luuloih lukkuoàekkua,
eìgiä ßuoniloh ßolmieàekkua!
Vo iça otca i sina i sv’atova duha.
Amiñ, amiñ, amiñ.

On ßih rukah, ßto lapßi veœma äijäldi üöllä iòköü, ei ßua piettüö hänellä. £anotah, ßt lapßeh tartu üönitettäjne. Pidäü ottua ribukaß vuattie da panna èe lapßen piällä, konèa lapßi rubieu äijäldi iòkemäh. £iidä èe ribu pidäü revitellä palaziksi, a palazet ne panna oven piällä i kolme kerdua ßanuo ßanat:

Üön itettäjä,
päivän pöllättäjä,
ka täh ßua ßiula doroga,
i ka täßßä ßiula ruado,
a oigiesta hengeßtä mladenàaßta
ole eriœ!

Nämä ßanat kirjutti Pertti Virtaranta A. A. Pugaàovalda v. 1977, kumbane ßündü Vasiìkovalla v. 1911.

Ennen karielazet mahettih eliä ßovußßa i Jumalanke i haldienke. Rahvahan tavat vielä i nügüzellä aigua ßäilüttih külissä vanhemmalla pokonalla.

Ìudmila Gromova